Joulu syntyy perinteistä <3

Jouluun kuuluu erilaisia perinteitä. Oon taas tän syksyn keskusteluissa huomannut, että samaa aikaan, kun eri ihmisten perinteet poikkeaa toisistaan, niin monesti niissä on myös hyvin paljon samoja piirteitä. Nyt haluan jakaa teille hieman ajatuksiani muutamasta mun jouluun kuuluvasta perinteestä. Ei, niitä kaikkia en käy läpi, mutta muutaman kuitenkin.

Meillä jouluvalmistelut alkaa vasta aika lähellä joulua. Yleensä ne alkaa sillä äiteen jouluruokien valmistamisella. Se on itsellenikin muodostunut yhdeksi tärkeäksi ja rakkaaksi perinteeksi. Meidän äitee ottaa kyllä yleensä kaiken avun keittiössä vastaan, mutta nää jouluruoat on sellaisia, joihin ei apukädet pääse juurikaan lusikallansa hämmentämään. Ja mä ymmärrän sen kyllä ihan hyvin. Tän postauksen edetessä tekin toivottavasti vielä ymmärrätte, että miksi näin on.

Vaikka ylimääräiset lusikat pitääkin pitää poissa tästä, niin mä kuitenkin vietän siinä vieressä aikaa, koska mä vähän pelkään, että tää jouluruokanakki tulee napsahtamaan meistä sisaruksista aikanaan sit mule. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan, mutta joskus sit kuitenkin. Ei sillä, että meidän sisaruskatraasta jokainen osaa tehdä kyllä tosi hyvää ruokaa, mutta mä oon varmaan ainut, joka on osoittanut edes vähän kiinnostusta tän perinteen vaalimiseen. Siis sen perinteen, että ne ruoat tehdään näillä äiteen ohjeilla, koska ne vaan on parhaita.

Pääsin mä auttamaan ees vähän näiden joululaatikoiden teossa.

Ongelman… Ei, vaan haasteellista tästä tekee kuitenki se, että vaikka mein äiteellä on sellainen kirja, josta hän katsoo ohjeet, niin se oikea ohje on kuitenkin sit vaan ja ainoastaan meidän äiteen omassa päässä. Ja sitä ei kuulkaa sieltä paperille saada, uskokaa mua, olen kyllä yrittänyt. 😀 Niinpä mun on tarvinnut valmistaa itseäni tähän vähän eri tavalla…

Reseptit näihin ihaniin jouluruokiin?

Ei, niitä mä en täällä jaa, mutta mä haluan silti kertoa teille tästä ihanasta ja jouluruokien valmistamiseen liittyvästä kirjasta. Meidän äiteellä on siis tällainen omasta lapsuudestaan asti mukana kulkenut keittokirja. Tää on ihan mainio ja niin rakas!

Mun mummo eli mein äiteen äiti on aikanaan tänne kirjoitellut kaikkia muistiinpanojaan, täältä löytyy puhelinnumeroita ja lehmän astutusaikoja sekä merkintöjä siitä, milloin naapurista on haettu suurperheelle perunoita ja miten paljon niitä on haettu. Kolmen kuukauden aikana on kuulkaa haettu yhteensä 135 kiloa perunoita. Jestas, siinäpä kuulkaa vasta määrä! Mutta toki syöjiäkin taloudessa todella riitti.

Mummon merkintöjä kirjan sivuilla. <3

Tää kirja on sellainen, mihin mulla itselläni tuntuu olevan aika suuri tunneside. Täältä haen kaikkia reseptejä, jotka vähänkään liittyy leipomiseen tai kokkailuun. Ymmärrän kyllä hyvin sen, miten mein äiteekin sitä oikeaa reseptiä aina kantaa päässään, sillä ymmärsin juuri, että meissä on paljon samaa. Minäkin oon meinaan sellainen kokkailija, että etsin kyllä inspiraatiota netistä ja kirjoista, mutta aina pitää lisätä joku oma pieni twisti niihin ohjeisiin, joten tuloksena on monesti se, ettei täysin samanlaista kakkua tai muuta saada koskaan, sillä milloinkaan en tietenkään kirjoita ylös sitä ohjetta. Oh my, tän piirteen mä oon todellakin perinyt äidiltäni. 😀

Tän kirjan ohjeiden pohjalta tehdään siis jouluruokia ja, kun esimerkiksi vaihdoimme kaupan piparitaikinat itsetehtyyn piparitaikinaan, niin sekin ohje on piilossa näiden aikaa nähneiden kirjan kansien sisällä. Joulupipareita meillä lapsena tehtiin isän kanssa. Tänä jouluna pipareita tuskin tehdään lainkaan, herkkuja tuntuu olevan muutenkin jo niin paljon.

Tää kirja on ihana senkin vuoksi, että täällä ilmaistaan paistolämpötiloistakin siihen malliin, että ”Paista sopivan lämpöisessä uunissa.” Öö, no niinpä. Vähän vaatii ajattelutyötä, mutta kyllä näihin on aina helposti oikeat lämpötilat löytyneet.

Mystinen ja aikaa nähnyt keittokirjamme. <3

Tässä kirjassa on muuten myös kaneliässien ohje, joita äitini teki, kun olin lapsi. Se ohje poikkeaa myös jonkin verran nykyaikaisista kaneliässien ohjeista. Oijoi, pitääkin varmaan keväällä kokeilla, että onnistuisinko niiden tekemisessä. Lusikkaleivät on toinen, mitä haluaisin kokeilla. Katsellaan, josko inspiraatio iskisi.

Jouluinen Helsinki, perunalaatikko ja 1960-luku

Huomaan, että perinne äitien tekemästä jouluruoasta ja niihin liittyvistä mielikuvista on myös kulkenut meidän perheessämme  äidiltä tyttärelle. Äidilläni oli omasta lapsuudestaan vahva mielikuva äitinsä eli mun mummon tekemistä jouluruoista.

Mennään hetkeksi 60-luvulle ja 1960-luvun ensimmäisille vuosille. Äitini lähti tuolloin Loimaalta kotiapulaiseksi. Hän muutti maalta suureen kaupunkiin, Helsinkiin ja suoraan Kallioon.

Kyllä, voitte vaan kuvitella, että olen hetken aikaa joskus ollut katkera siitä, että äitini asui Helsingissä, mutta päätyi kuitenkin Raisioon! Oma elämänikin olisi voinut olla jonkin verran erilaista, jos äitini olisi jäänyt sinne Helsinkiin eikä palannut rakkauden perässä maalle ja päätynyt lopulta Raisioon. Toisaalta, muakaan ei varmaan olisi, mikäli näin ei olisi käynyt. Mutta siis.. Raisio vs. Helsinki. Kyllä niissä jotain eroa on. 😀 Mutta ei mennä nyt tähän aiheeseen.

Mutta siis 1960-luku ja jouluinen Helsinki. Äitini oli siis kotiapulaisena eräälle perheelle ja heille imellytetty perunalaatikko ei ollut tuttu ruoka.  Äitini teki tälle perheelle imellytettyä perunalaatikkoa ja koska hänellä ei ollut ohjetta mukana, hän teki sen oman muistinsa mukaisesti. Tämä ihana kirja, josta olen teille maininnut ei siis ollut äidilläni Helsingissä mukana. Hänen omasta ensimmäisestä perunalaatikostaan tuli kova kuin tiiliskivi! Ei yhtään sellainen kuin hänen äitinsä tekemät. 

Tässä menossa uuniin tämän joulun lanttulaatikot.

Joulu meni pilalle, kun laatikosta ei tullut sellaista kuin siitä olisi kuulunut tulla. Haritus oli kova, nykyään tämä jo naurattaa, mutta silloin nauru oli kaukana. Perhe yritti kuitenkin kohteliaasti syödä laatikkoa, mutta huonolla menestyksellä.  Yrittäkäähän nyt itse popsia paloja tiiliskivestä, ei se kamalan nautinnollista varmaan ole. 😀

Jouluruokaa voi syödä vaikka juhannuksena

Äitini kertoi sanoneensa perheelle, että kun he tulevat maalle kylään, niin hänen äitinsä tekee heille sellaista imellytettyä perunalaatikkoa, jollaista tästäkin versiosta piti tulla. Sellaista kuin sen kuuluisi olla. Seuraavana kesänä perhe suuntasi vierailulle maalle, äitini kotiin. Äitini sanoi mummolleni, että vaikka onkin kesä, niin nyt mummoni oli tehtävä sitä laatikkoa, jotta tämä helsinkiläisperhe näkisi millaista en kuului olla. Ja äitini äitihän toteutti tyttärensä toiveen. Sillä mitäpä äiti ei lastensa eteen tekisi.

Perhe sai siis imellytettyä perunalaatikkoa keskellä kesää ja he tykkäsivät siitä todella paljon! Ja oma äitini, joka oli tuolloin noin 16-17 –vuotias oli todella onnellinen tästä. Ja arvatkaa, pikkuhiljaa äitini oppi tekemään tätä itsekin ja nykyään se on parasta imellytettyä perunalaatikkoa, jota vaan voi saada.

Tämä on se syy, miksi vuodesta toiseen haluan seurata vierestä ja tehdä muistiinpanoja näiden laatikoiden tekemisestaä. Itsekin haluan vielä jonain kauniina päivänä oppia tuon jalon taidon. Ongelmahan tosiaan on vaan se, että tuo taito on äitini hyppyissä ja ohjeet pääasiassa hänen päässään. Aion silti kokeilla ja onnistua. Pitää varmaan tehdä mein äiteen kanssa sellainen diili, että kokeillaan muulloin kuin jouluna, niin, että hän neuvoo kädestä pitäen ja minä teen. Niinhän sitä parhaiten nää salaiset reseptit oppii!

Tässä täytellään porkkanalaatikkovuokia.

Mulla muuten jouluruokiin liittyy sellainen ihmeellinen meininki, joka toistuu vuodesta toiseen. Noin pari kuukautta ennen jouluaattoa, mulle ei enää oikein maistu mikään ruoka. Kiitän kyllä kauniisti ruoasta, mutta saatan myös todeta, että onneksi kohta saa taas oikeeta ruokaa. Niin paljon tykkään jouluruoista, että tää jouluruokien perään haikailu ja siitä johtuva nirsoilu iskee päälle ihan jokaisena vuotena. Outo juttu, sen kyllä myönnän itsekin.

Joulun perinteet juontaa lapsuuteen

Jouluruokien lisäksi on muitakin perinteitä, jotka ovat ajan saatossa muuttaneet muotoaan, mutta jotka silti ovat jääneet vahvasti mieleen.

Hautausmaakierroksella maalaisteillä voi nähdä kaikkea kaunista. <3

Kuusi haetaan nykyään meillä kaupasta. Aito kuusi, totta kai. Lapsuudessani tähän liittyi perinne, jota pidettiin yllä isäni kanssa. Silloin joulukusi haettiin Oripäästä isäni kotipaikan metsistä. Muistan kuinka se oli iso juttu, että vedettiin talvivaatteet päälle ja ajettiin Mammalaan. Siellä tarvottiin hangessa ja valittiin yhdessä sopiva joulukuusi. Kyllä, silloin joulut olivat usein näiden mustien joulujen sijaan valkoisia täällä Varsinais-Suomessakin.
Meille kuusi on tullut sisälle aina vasta aatonaattona. Ja koristeltu se on jouluaattona, samaan aikaan, kun on katsottu Joulupukin kuumalinja –ohjelmaa telkkarista.

Tämä perinne on siinä mielessä muuttunut, että viime vuosien ajan olen aattoaamuna lähtenyt vanhempieni kanssa hautausmaakierrokselle. Ajamme aattoaamuna Loimaalle mummon ja papan sekä äitini Elsa-tädin haudoille viemään kynttilät ja sieltä sitten suuntaamme Pöytyälle mamman ja papan haudalle. Tämän jälkeen menemme siskoni luo riisipuurolle ja katsomaan telkkarista joulurauhan julistusta. Siitä sitten kohti joulusaunaa ja herkkuja notkuvaa jouluruokapöytää. Ja tämän kaiken jälkeen saa rentoutua ja vaan olla ja nauttia.

Joulusauna on kuulunut jouluuni jo ihan lapsuudesta asti.

Yksi tärkeä perinne, joka jouluuni kuuluu on käynti kummitätini luona. Lapsuudessani kävimme aattona veljeni kanssa viemässä kummitädilleni joulukukkia, mutta nykyään tämä tehdään jo aaton aatto iltana. Kun pääsen istumaan kummitätini sohvalle glögimukini kanssa, niin siitä tiedä, että kiireet alkaa olla ohi ja joulu saa tulla. Siinä kohtaa on jo joulusiivouskin melkein suoritettu ja juoksut juostu ja voi hengähtää hetkeksi. Se tunne, mikä tästä vierailusta syntyy joka vuosi on jotain todella kaunista ja tärkeää.

Kaikki perinteet ei niin innosta

Palataanpas hetkeksi vielä siihen joulusiivoukseen. Äh, siivous, tuo yksi inhottavimmista perinteistä, mutta niin pakollisista perinteistä kuitenkin. Muistan viime jouluna ajatelleeni, että jätän sen välistä. Siivoan vain välttämättömimmät ja sillä siisti.

No, perinteisesti siivoan aatonaattona. Vuosi sitten aaton aattona herätessäni nuo samat ajatukset olivat vieläkin päässäni, antaisin vaan olla. No, söin aamupalan ja aatokset jostain kumman syystä muuttuivat kuin taikaiskusta. KYLLÄHÄN JOULUKSI KUULUU JOULUSIIVOUS TEHDÄ! Niinpä niin, tuloksena se, että kiskoin jälleen kerran hylly kerrallaan kirjahyllyni tyhjäksi, imuroin ja pyyhin.. Ja tätä imurointia ja pyyhkimistä jatkoin niin kauan, että kaikki paikat sen kirjahyllyn lisäksi oli siivottu.

Kummitädilläni on aina pieni jouluinen maisema olohuoneessaan.

Mullahan kirjahyllyssä on yhdessä hyllyssä aina jo monta riviä kirjoja, siis kahdesta kolmeen riviä. Mä siis rakastan kirjoja ja niitä vaan riittää enkä osaa luopua niistä. Noh, mutta siis en pystynyt olemaan tekemättä sitä siivousta. Näin isosti teen tän siis kesällä ja jouluna, koska siitä on tullut tapa. Ja muutenhan sitä pölyä olisi todella paljon, kun sitä nytkin siivoamisesta huolimatta tuntuu vaan aina jostain lisää tulevan.

Mutta siis, joulusiivous on myös yksi perinne, josta ei vaan voi laistaa. Nyt eletään niitä aikoja kuin tuohonkin puuhaan olisi ryhdyttävä, toki ensin on suoritettava vielä muutamia muita jouluun liittyviä askareita ennen kuin pääsee pölyhuiskaa heiluttelemaan ja tanssimaan lattialuutun ja imurin kanssa. Näitä tanssiaskelia tahdittaa muuten aina Raskasta Joulua -levyt. Sujuu siivouskin paremmin.

Nautinnollista ja raskasta joulua

Oi, yksi jouluun liittyvä perinne jäi muuten melkein mainitsematta. Tärkeä sellainen. Meillä on ollut muutaman vuoden ajan jo tapana käydä äiteen kanssa Raskasta Joulua –keikalla nauttimasta joululauluista. Viime vuoden keikan jälkeen päätettiin, että seuraavalla kerralla mennään eturiviin. No, ei menty. Muutama viikko sitten äitini totesi minulle, että ”Ei sitten päästä sinne Raskaaseen Jouluunkaan ja meidän, kun piti mennä vielä sinne eturiviinkin.” Totesin, että ei päästä ei..

Tänä vuonna Raskasta Joulua -keikasta nautittiin kotisohvilla.

Onneksi, siis onneksi RJ-jengi järjesti live stream –keikan. Otimme siis lasit valkoviiniä ja väänsimme volat kaakkoon ja vähän sen ylikin. Joulu ei sittenkään ollut tältä osinkaan pilalla, vaan saimme kuin saimmekin nauttia uudesta Raskasta Joulua –keikasta ja tavallaanhan me oltiin nytkin siellä eturivissä vaikka ei se keikkameininkiä voittanutkaan. Ensi vuonna tilanne on toivottavasti toinen ja me ollaan niin siellä oikeassa eturivissä, siihen ainakin tähdätään.

Oli se keikka silti niin täydellinen kuin tässä vallitsevassa tilanteessa vaan voi olla. Kiitos siitä. <3 Joulu ei vaan tunnu enää tulevan ilman Raskasta Joulua –keikkaa. Ja oon niin onnellinen, että mein 75 –vuotias äitee on näistä niin innoissaan. Vuosi sitten kuulkaa vähän lonkkaleikkauksen jälkeen tää mummeli lähti kepin kanssa klenkaten sinne keikalle, koska sinne nyt vaan oli päästävä. Ihana äiti. <3 Raskasta Joulua selkeästi yhdistää eri ikäpolvia ja se on aika siistiä.

Joulun aika ja someloma

Tässä kohtaa haluan toivottaa teille kaikille oikein ihanaa joulua. <3

Itselläni on tapana vähentää sosiaalista kanssakäymistä joulusta eteenpäin. Toki joitain päivityksiä teen instaan ja faceen, mutta muuten pyrin pysymään kaukana luurista ja keskittymään vaan rauhoittumiseen, kuusen tuijotteluun ja olemisesta nauttimiseen. Tätä aion noudattaa myös tänä vuonna, sillä oikea elämä on kuitenkin somen ulkopuolella ja tänä vuonna rauhoittumiselle on tarvetta jotenkin normaalia enemmän. <3

Ihanaa ja tunnelmallista joulua kaikille! <3

Muistan teitä kuitenkin tänä vuonna vielä parilla postauksella. Ensi viikolla jaan teille yhden suolaisen herkun ohjeen. Se on mun oma bravuurini ja se on hyvä vinkki vaikka uuden vuoden herkutteluhetkiin.
Lisäksi ennen vuoden vaihtumista haluan käydä vielä tän vuoden läpi ja kirjoitan yleisesti ajatuksia siitä, miten tää vuosi mun mielestä oman elämän suhteen oikein sujui. Postauksia on siis luvassa vielä tän vuoden puolella eli pysykäähän huudeilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *