Läpileikkaus mun vuoteen 2020

Nyt ollaan muutaman päivän ajan jo tallattu vuoden 2021 katuja. Vielä en osaa sanoa, miltä se tuntuu tai, että onko ne kadut yhtä tyhjiä kuin päättyneen vuoden kadut vai onko niillä kenties meille jotain kaunista annettavaa.

Kukaan ei varmastikaan ylläty, kun sanon, että vuosi 2020 ei mennyt ihan niin kuin sen piti mennä tai niin, kuin olin sen suunnitellut menevän. Ei, se ei yllätä ketään. Samassa veneessä melko varmasti ollaan tämän ajatuksen kanssa. Tästä johtuen on enemmän kuin ok, että vuosi 2020 on nyt mennyttä. Vaikka toivotimmekin vuoden 2021 tervetulleeksi, niin huomasitteko, että hyvin harva päivitys somessa julisti niitä perusjuttuja, kuten “Tästä tulee paras vuosi ikinä!” tai “Tää on niin meidän vuosi!” ? Mä kiinnitin huomiota tähän, mutta jännää oli myös se, että eipä se liioin yllättänytkään.

Vuosi vaihtui näiden lyhtyen palaessa. <3

Ei, itsekään en julistanut sitä, totesin vain, että heippa 2020 ja tervetuloa 2021, kiva kun oot täällä. Valitettavasti en vaan uskalla toivoa tältä vuodelta juurikaan mitään. Ja se on aika uusi tilanne. Silti mä tiedän, että muutoksien tuulet tulee taas tänäkin vuonna puhaltamaan, kyyneliä tullaan vuodattamaan, mutta lähinnä ilosta tai ainakin niin mä tosiaankin toivon. Vilkaistaan nyt kuitenkin vielä hieman siihen päättyneeseen vuoteen 2020, sillä kyllähän siihenkin nyt joitain hyviäkin juttuja kaikesta huolimatta mahtui.

Aloitetaan vaikka ihan sieltä alusta

Alkuvuodesta me suunniteltiin yhen mulle tärkeän ihmisen kanssa spontaanisti pientä yhteistä reissua ja sitä ennen piti käydä yhellä keikallakin yhdessä. Pieniä juttuja, mutta itselle aika suuria. Meidän kuviot on vuosien varrella olleet sen verran… No, ei nyt hankalia, mutta omalla tavallaan kuitenkin haastavia, että siksi nää yhteiset suunnitelmat tuntui tosi isoilta ja hyviltä jutuilta. Sitten tuli ensin yksi takapakki, jonka takia en pystynyt lähtemään Helsinkiin sovittuna ajankohtana, joten jälkimmäinen suunnitelma yhdessä keikalla käymisestä kariutui. Ketutti aika rankasti ja ketuttaa edelleen, koska olin aika innoissani tästä, mutta sille ketutukselle ei vaan voi enää mitään, se menee ohi kyllä aikanaan. Ehkä.

Helsinkiläinen apina. <3

No, meni pari hullua viikkoa ja sit tuli korona. Ja se esti sitten myös tuon yhteisen reissun tekemisen. Ketutti entisestään, tässä kohtaa myönnän vuodattaneeni muutaman kyyneleenkin. Ei kyseessä olisi ollutkaan reissu Tallinnaa pidemmälle, mutta reissu nyt kuitenkin. Yhteinen sellainen. Näiden juttujen merkitystä en tietenkään ole tälle ihmiselle kertonut, ois ehkä pitänyt.

Mäkin sorrun joskus siihen, että ajattelen ihmisten tietävän näiden pienten juttujen merkityksiä, se ei tarkoita sitä, että pitäisin ihmisiä itsestään selvyyksinä, mutta ehkä toisinaan kannattais ottaa riski ja kertoa näistä omista ajatuksistaan. Siihen tarviin preppausta ja se on hyvä tiedostaa itsekin.

Viimeiset bumerangien heitot

Tein myös yhden päätöksen koskien mun elämässä olleita bumerangi-tyyppejä. Se päätös ei ollut helppo, mutta tarpeellinen kuitenkin. Mikä sitten on bumerangi-tyyppi? Heh, sen ymmärtäisi ainakin silloin, jos on lukenut Henriikka Rönkkösen Määmatkalla-kirjan, mutta avaan asiaa silti vähän.

“Sanotaan, että miehet ovat kuin bumerangeja – vaikka kuinka kauas heittäisi, ne tulevat aina takaisin.”

Henriikka Rönkkönen

Lyhyesti sanottuna ne on niitä tyyppejä, jotka tulee sun elämään silloin, kun heille hyvältä tuntuu, möyhentävät vähän tai vähän enemmänkin, saavat aikaan tunteita, laittavat korttipakat sekaisin ja sit.. BOOM, kuin taikaiskusta katoavat vain tullekseen taas takaisin täysin yllättäen juuri silloin, kun heille itselleen sopii ja katoavat taas möyhentämisen jälkeen ja tää sama toistuu toistumistaan joka kerta vain uudestaan ja uudestaan.

Ei sillä, että en ois tykännyt näistä tyypeistä, tykkäsin toki, mutta se on käsittämättömän rankkaa lopulta käydä niitä tunteita läpi aina uudelleen ja uudelleen jokaisen katoamisen jälkeen. Ei tää päätös helppo ollut, ei todellakaan, mutta, kun joidenkinkin kanssa olin jatkanut tätä jo 10-15 vuotta, niin oli aika sanoa asiat suoraan. Ihan vaan säästääkseni itseäni, toisinaan vaan on oltava itsekäs ja ajateltava omaa jaksamista.

Nyt on kohta vuosi oltu ilman näitä ihmisiä ja toki tiettyinä hetkinä kaipaan heitä tai ainakin yhtä näistä. Käytiin vuosien varrella kuitenkin tosi hyviä keskusteluja ja nähtiin jopa lähes samoja unia, mutta silti… Tää yksi yritti perinteisesti muutaman kuukauden jälkeen taas tehdä comebackin, mutta mä puoliksi vastentahtoisesti kuitenkin estin sen. Bumerangit tietävät kyllä olevansa tervetulleita takaisin, jahka meni hieman ensin muuttuu.

“Kokenut bumerangien käsittelijä tietää perääntyä saman tien, kun ensimmäisen kerran istuessa vihlaisee. Hän tietää jo, mitä on tulossa.”

Henriikka Rönkkönen

Niinpä. Se niistä bumerangeista ainakin tässä kohtaa. Kaikkea muuta kuin helppo päätös olla enää heittämättä, mutta kaikesta ikävästä ja muusta huolimatta se päätös tuntuu edelleen oikealta.

Lockdown valtasi kotimaamme

Sit kaikki muuttui. Tuli Uudenmaan sulku ja muut jutut. Kyllähän siinä vielä alkukeväästä puhuttiin ihmisten kanssa, että eihän tässä nyt mikään oo lopulta muuttunut. Itsekin allekirjoitin ton vielä siinä kohtaa. Ajattelin, että lopulta oon kuitenkin sellainen kotikissa, joka ihan oikeasti rakastaa olla kotona omissa oloissaan, mutta… Nyt täytyy myöntää, että rajansa kuitenkin kaikella. Oon kuitenkin kasvanut jo vauvasta asti siihen, että reissataan paljon ympäri kotimaatamme ja näin vanhemmalla iällä siitä on tullut itselle se henkireikä. Pienet maisemanvaihdokset ja ystävien luokse matkustaminen pitää mun pään kasassa. Oikeestaan lopulta aika monikin asia muuttui.

Työt siirtyi verkkoon, mä en kamalasti täällä blogissani halua töitäni käsitellä, ettei tuu sanomista, no ei vaiskaan… Ei se oo se syy, syy on se, että haluan pitää tän erillään työelämästäni. Tää blogi on kuitenkin mun oma juttu eikä liity töihin mitenkään. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että töiden osalta asiat muuttui.

Työkuviot kokivat muutoksia.

Me siirrtyttiin tosi nopealla aikataululla verkkotyöskentelyyn. Perheiden kanssa kommunikoitiin edelleen päivittäin, mutta verkossa. Itse en nähnyt sitä pelottavana vaan oikeestaan näin sen positiivisena haasteena, uusina mahdollisuuksina. Nykypäivän tapana toimia. Etähommat tarjoaa niin paljon mahdollisuuksia ettei sitä uskoiskaan, jos vaan haluaa käyttää luovuutta ja mielikuvitustaan ja jos on resursseja toimia, niin keinoja mahdollisuuksia kyllä löytyy. Tää toi musta myös uuden puolen esille tai no ei nyt uutta, vaan herätti sen nukuksissa olleen tyypin mun sisällä. Se oli hienoa.

Mä pääsin jopa kouluttamaan ihmisiä. Ensin ihmettelin, että miksi mua ees pyydetään, mähän oon vaan mä. No, selvisi, että se oli just se syy: koska mä oon mä. Pääsin tutustumaan ja tekemään töitä aivan ihanien ihmisten kanssa. Tää Otetaan koppi -hankkeen sisällä toiminut toinen OKtuki-hanke herätti mussa todella paljon innostusta ja sai mut lähtemään mukaan sellaisiin kuvioihin, joista olisin ehkä aikaisemmin jopa kieltäytynyt. Sen lisäksi, että pääsin itse kouluttamaan, niin osallistuin myös todella moniin hankkeen järjestämiin koulutuksiin ja joka kerta koulutuksen jälkeen olin täynnä uusia ideoita ja valmis lähtemään kokeilemaan niitä saatuja oppeja ihan käytännössäkin.

OKtuki-tiimi sai musta tosiaan esille sen puolen, jota mulla on ollut ikävä. Se asenne, jonka taas löysin laittoi ajattelemaan. Se asenne on se, että hitto vie, jos jotain ei osata, mutta sen haluaa kuitenkin tehdä, niin sit se homma opetellaan! Ja jos ei opita kerralla, niin sit opetellaan lisää, kertaus on kuitenkin opintojen äiti monissa jutuissa. Ja jos ympärillä on tollaisia ihmisiä, niin se opettelukin on antoisaa ja hauskaa.

Etätöihin valmistautumista.

Uusien oppien ja kokemusten lisäksi yksi tän vuoden parhaimpia juttuja oli se, että pääsin tutustumaan näihin tiimin jäseniin ja kieltämättä vaikka se hanke on nyt päättynyt, niin haluaisin tutustua näihin tyyppeihin vähän enemmänkin. Tuollaista positiivista energiaa vaan pitäisi olla elämässä enemmän! Te tiiätte keitä te ootte, joten iso kiitos vielä kerran näistä jutuista. Oli ihanaa herätä pitkästä aikaa taas eloon ja saada asioihin uutta perspektiiviä. <3

Ainiin, pakko vielä mainita, että tän henkiin heräämisen myötä mä uskalsin tarttua myös siihen Primetime suomi -tietovisan juontokertaankin. Se oli yks vuoden 2020 ihan best of the best -jutuista. Siitä voitte lukea enemmän tän linkin takaa.

Comebackista puheen ollen…

Yhden viime vuoden kohokohdan piti olla kauan odotettu Tehosekoittimen comeback! No, tuli viimein se ilmoitus, että Tehis vetää kesällä keikkoja. Tää ilmoitus aiheutti kerrassaan ihanan lumipalloefektin. Viestiboxit täyttyi viesteistä, kun suunniteltiin tapaamisia ja yhteisreissuja keikoille niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa aikanaan Tehosekoittimen keikoille käytiin. Se oli parasta pitkään aikaan. Ostettiin lippuja ja tehtiin suunnitelmia, kaikki näytti niin siistiltä. Kunnes tuli korona.

Tehosekoittimen comebackistä nähtiinkin vain muutama biisi telkkarista…

Pysäytti sitten nämäkin suunnitelmat. Veti maton jalkojen alta. Suunnitelmien teko muuttuikin “palautetaanko liput vai pidetäänkö ne ja uskotaan parempaan ensi vuoteen”-keskusteluihin. No, osa lipuista pidettiin, sillä Tehosekoitin on… Jotain mitä vaan kannattaa odottaa. Jotain mikä aikanaan sai jaksamaan ja sitä se tekee edelleen. Se bändi vaan.. No, siihen liittyy todella paljon muistoja, ihania muistoja. Ja niitä haluan saada lisää. Tehosekoittimen ansiosta oon aikanaan tutustunut aivan ihaniin tyyppeihin ympäri tän maan. Ilman noita keikkoja ois jäänyt moneen ihmiseen tutustumatta. Anyway, pakko sanoa, että odotan niitä suunnitelmia edelleenkin paljon ja oon valmis myös uusiin suunnitelmiin tän asian suhteen. <3

Hajoilemista ja samoilemista

Meni varmaan maksimissaan pari kuukautta, kunnes omalta kohdalta meni ensimmäisen kerran kuppi nurin. Tajusin, miten paljon halaaminen ja omien ihmisten näkeminen merkitsee ja mitä niiden puuttuminen aiheuttaa. Se aiheutti ahdistusta ja pahaa oloa. Romahdin. Soitin siskolleni vaan itkeäkseni. No, siskoni kiikutti mut seuraavassa käänteessä keskelle luontoa samoilemaan ja juomaan kahvia. Se helpotti hetkeksi. <3

Vesi elementtinä rauhoittaa mieltä kummasti.

Viime vuonna ei tullut siis reissattua juurikaan. Laskin tuossa, että taisin käydä Helsingissä kerran ja Tampereella en kertaakaan. Yleensä sentään juuri näissä kaupungeissa tulee käytyä useita kertoja vuodessa, siis hyvin useita kertoja. Ne on mulle tärkeitä kaupunkeja, sitä ne on olleet jo jostain teinivuosilta asti.

Onneksi mökille sentään pääsin kesällä, aika useastikin. Lahen suunnalla on hyvä olla, siellä on mulle tärkeitä ihmisiä ja siellä saa olla keskellä luontoa nauttimassa ja rentoutumassa. Jo se ajomatka sinne on aika jees, tietää, että kohta ei paljon murheet paina, kun mieli pääsee lepäilemään.

Rennot mökkireissut kuuluu kesään. <3

Sieltä mä oon usein myös sinkoillut moikkailemaan niillä suunnilla asuvia kavereita, niin tein nytkin. Oon luvannut ainakin kerran vuodessa käydä Koriallakin, onneksi sain senkin lupauksen lunastettua viime kesänkin osalta. Käytiin me toki pari kertaa ystävienkin kanssa mökkeilemässä, viettämässä laatuaikaa mimmien kesken. Kesä aloitettiin niin ja sit se myös päätettiin niin ja ai hitsi, ne reissut teki kyllä hyvää. <3

Talviturkin heitto kesältä 2020.

Yksi hajoilun aihe oli se, että jäisi perinteinen huvipuistoreissu väliin. Ei jäänyt. Saatiin viettää siskon perheen kanssa aikaa jälleen melkein tyhjässä huvipuistossa. Tällä kertaa me käytiin Tykkimäellä, koska osuttiin samaan aikaan samoille huudeille. Sää ei suosinut sinne lähtiessä, mutta ei lopulta satanut kuin pari hullua kuuroa koko sen päivän aikana eli aika nappiin meni. Ja hei, ei tarvinnut jonottaa! Parastahan on voida vaan jököttää laitteissa ja huutaa anelevia pyyntöjä laitevastaavalle, siitä, että voisko saada aina vaan mennä uudestaan ja uudestaan. Ja arvatkaa, saatiinhan me!

Syksyllä moottoritie oli tasan tarkkaa kerran kuuma. Poppi pauhasi, aurinko paistoi ja oli ihanaa painella kesänopeuksilla motarilla. Ajelin Lohjan suuntaan yhden ystävän luokse kahville. Siellä kaikki oli hetken aikaa kuten ennenkin. Myös koirakammoni, sekin oli ennallaan. 😀 Mutta silti tuntui hyvältä, kun portin auetessa ihana koira nousi takatassuilleen ja heitti etutassut mun olkapäille, halit on aina tosi jees. <3

Opettavainen vuosi takana

Viime vuosi oli stressaava aika monella tavalla. Silti se oli myös opettavainen. Tuli opittua asioita ja tehtyä huomioita muista ja omasta itsestä. Kaikki huomiot ei olleet positiivisia.

Vuonna 2020 oli enemmän aikaa syödä vaikka jätskiä läheisten kanssa. Pieniä, mutta tärkeitä juttuja.

Huomasin, etten enää soittele, laita viestejä tai esimerkiksi ilmaise ikävääni ihmisille kuten ennen oon tehnyt. Ennen laitoin helposti viestiä tai soitin, mikäli joku ihminen tulla tupsahti mun mieleen, nykyään mietin kyllä paljon, mutta viime vuoden aikana viestien laittaminen vaan on jäänyt. Se ei ole ketään kohtaan henkilökohtaista, se vaan on tullut nyt tavaksi. Ennen tuli soiteltua paljon ihmisten kanssa ja juteltua pitkäänkin, viime vuonna sekin lakkasi. Osittain ehkä siksi, että yleensä puhelut monesti päättyivät “koska me nähdään?”-kysymykseen, nyt siihen ei osaa antaa vastausta ja se ei tunnu kivalta.

Toiset on loukkaantuneet siitä ettei musta enää kuulu niin kuin aina ennen on kuulunut, toiset ymmärtää sen, koska tekevät itse sitä samaa. Tää on monimutkainen juttu. Toisaalta, kun tästä on ystävien kanssa puhuttu, niin oon myös sanonut, että soittelen ja laitan viestejä kyllä suht normaalisti niille, jotka ovat itsekin muhun yhteyksissä. Se on vaan jännä, että ne puhelinlinjat toimii molempiin suuntiin. Edelleen.

Viimeinen kuva molempien microdermaleiden kanssa.

Toinen minkä oon oppinut, niin mä en enää usko kaikkeen mitä mulle sanotaan, nykyään ihmisten teot merkitsee enemmän kuin sanat. Toisinaan sitä saattaa antaa joillekin kuvan, että ois sinisilmäinen, mutta kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Tää on aika mielenkiintoinen huomio ollut myös. Sitä on viime vuonna ollut aikaa kelailla asioita normaalia enemmän ja seurailla toisten ihmisten käyttäytymistä. Ne huomiot on yllättäneet ja aiheuttaneet pettymyksiäkin, mutta ei me muut toisten ihmisten luonteille mitään mahdeta. Annetaan kaikkien kukkien vaan kukkia ja katsotaan mitä tuleman pitää. Sellainen asia on myös vahvistunut, että mä en voi sietää kaksinaamaisuutta, mun mielestä ihmisille pitäis riittää yhdet kasvot. (:

Stressitasoista kertoo mun kohdalla paljon sekin, että onnistuin stresseissäni nyppimään omat microdermal-lävistykseni irti. Ensin toisen ja sitten toisen. Tää tuntui pahalta, ei siksi, että se olisi sattunut, ei se ei fyysisesti sattunut lainkaan. Henkisesti kylläkin, koska nää oli aikanaan laittanut mulle yks mun ihana ystävä. Aina, kun oli paha tilanne tms. niin mä painoin ja hypistelin niitä, en tiiä, ehkä mä tavallaan kannoin sitä mun ystävää mukanani niiden kautta ja sain niistä voimaa.

Aiheuttihan tää aika senkin, että tuli perustettua tää blogi. Tottahan se on, en mä ilman tätä nk. uutta aikaa ((en suostu sanomaan, että uutta normaalia, koska mulle se ei vielä ole sitä. Haluan uskoa parempien aikojen vielä palaavan tai tulevan.)) naputtaisi teille vieläkään näitä postauksiani. Mulla on ajatuksia tän blogin suhteenkin, katsotaan mihin suuntaan lähen tätä viemään. Ollaan vielä alkumetreillä kuitenkin tän kanssa. Ja blogissa on hyvää se, ettei tää oo koskaan valmis.

Vuosi 2020 tuntui välillä jäätävältä porrastreeniltä.

Vaikka tuntuukin, että osittain toi vuosi 2020 on ollut tavallaan yhtä porrastreeniä, rankkaa niin henkisesti kuin välillä fyysisestikin, niin…
On tossa viime vuodessa ollut paljon hyvääkin. On ollut aikaa pitää itsestään huolta, viettää aikaa läheisten ihmisten kanssa ja vaan olla. Se on kieltämättä omalla tavallaan tehnyt ihan hyvääkin. On ollut myös helpompi sanoa “ei” asioihin ja ilmaista jopa sekin jos ei vaan jaksa tai jos sietokyky on tullut täyteen. Kukaan ei ole katsonut kieroon, jos on sanonut, että nyt pitäis ottaa vähän hitaammin tai että nyt tarvitsisi vähän aikaa ottaa joidenkin juttujen kanssa iisimmin. Olen oppinut olemaan armollisempi itselleni ja se on aika hienoa se.

Se täytyy vielä todeta, että vaikka toi viime vuosi oli yhtä tunteiden vuoristorataa monestakin syystä, niin totesin tuossa äidilleni yhtenä päivänä, että kaikesta huolimatta me selvittiin hengissä siitä kaikesta ja tuosta vuodesta ja se jos jokin on aihe kiitollisuuteen. <3

Mitä sitten haluaisin vuonna 2021 tapahtuvan?

Mä haluaisin, että kun mä käperryn nukkumaan tän mun ihanan painopeiton kanssa ja aamulla, kun herään, niin kaikki ois kuten ennenkin. Ennen vuotta 2020. Heräisin ja ne kaikki negatiiviset asiat ois olleetkin vain pahoja painajaisia. Kyllä, sen mä haluaisin tapahtuvan. Mulla on ikävä mun elämää ja mun ihmisiä. Ja kyllä, joulupukki toi mulle painopeiton, sen kanssa on ihanaa nukkua, kun sen asettelee oikein, niin tuntuu siltä kuin nukahtaisi jonkun kainaloon. <3

Mainitsinkin jo, että tiedän tämän vuoden tuovan mukanaa kyyneliä. Viittasin sillä tähän seuraavaan. Tänä vuonna, jos onni suo, niin saan oppisopimukseni päätökseen. Se tarkoittaa tässä kohtaa sitä, että näillä näkymin myös tämän hetkinen työni tulee päättymään.

Päätimme kuitenkin ystävien kanssa, että emme sure asiaa vielä, sillä siihen on vielä aikaa, mutta tästä keväästä tämän asian suhteen toivon tulevan ihan tosi ikimuistoisen ja ihanan, sillä vielä on aikaa kerätä yhteisiä muistoja. Muistojen kerääminen toki jatkuu näiden ihmisten kanssa edelleenkin, mutta tarkoitin nyt, että näissä merkeissä on vielä aikaa kerätä niitä. Kaikki hyvä, kun päättyy kuulemma kuitenkin aikanaan.

Mä tykkään itseasiassa aika paljonkin mun työstä, on ihanaa viettää aikaa erilaisten perheiden kanssa ja sitä kautta päästä tekemään hyvää. Ihania kohtaamisia on lähes päivittäin ja näiden kaikkien juttujen valossa on aika haikeaa, että tää kaikki tulee ehkä päättymään, mutta ei siis ajatella sitä nyt. Ajatellaan sitä vasta sitten, kun se on ajankohtaista, mutta tottakai se silti tuolla takaraivossa vähän jo pyörii.

Yksi ovi ehkä sulkeutuu, uusi ikkuna avautuu. Eiku?

On siis taas aika näillä näkymin pohtia sitä, mitä elämältä oikein haluan. No, siihen tosiaan on vielä puoli vuotta aikaa, joten hoidetaan ensin opiskelut alta pois kunnialla ja mietitään sitten vasta näitä juttuja ja katsellaan sitten sitä tulevaisuutta avoimin mielin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä lopulta tapahtuu.

Tästä alkaa siis tiivis pari kuukautta, stressiä ei voi estää, mutta seuraavaa näyttösuunnitelmaa alan nyt väsäämään. Sen kirjoittaminen tietää aina harmaita hiuksia, mutta onneksi hiusvärit on keksitty. 😀
Päätin, että kirjoitan sitä vain neljä tuntia päivässä, en siis istu koneella ja naputa 12 tuntia putkeen tällä kertaa, kuten aina tähän asti oon tehnyt. Tää tulee olemaan vaikein näyttö mulle, koska meen suorittamaan sen itselleni vieraaseen paikkaan. Otan sen kuitenkin positiivisena haasteena. Katsotaan mitä tulee.

Sen tiedän kuitenkin, että haluan jatkossakin ottaa aikaa itselleni ja läheisilleni, olla enemmän rennosti jumpsuittiin pukeutuneena ja villasukat jalassa. Tiiättekö, hengailla ja hengittää, niin arki ja arjen askareetkin maistuu paremmalta.

Aion myös tovin tauon jälkeen kokeilla, miltä kotitreenit maistuu, ilman stressiä ja kroppaa sekä mieltä kuunnellen. Tän teen toki taas Nana Heikkilän valmennuksilla, koska hänen valmennusmetodinsa ja ajatusmaailmansa kolahtaa mun ajatusten kanssa yhteen aikas hyvin. Ihan vähän mun ajatuksia kotitreeneistä voi muuten lukea tästä postauksesta.

Jatkossakin otan enemmän rennosti ja kulutan aikaa itselleni tärkeiden juttujen parissa. Hengailen vaikka villasukissa ja hengittelen.

Vuosi 2021, tervetuloa, mukavaa, että olet täällä. En edelleenkään uskalla toivoa sulta juuri mitään, mutta mä toivon silti, että näytät kauniit kasvosi ja olet parempi ja kauniimpi kuin edeltäjäsi. Sitä mä toivon. <3

Hyvää alkanutta vuotta kaikille ja ihanaa, että pysytte mukana täällä Minttuvernetin elämän käänteissä.

Pysytään terveinä, puss!

2 kommenttia artikkeliin “Läpileikkaus mun vuoteen 2020

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *